Kategoriarkiv: Proosapalasia

Vohvelimekko

Tyttö riisui vaatteet yltään viereensä lattialle: laamapaidan, äidin vanhasta musliinileningistä ompeleman sammaleen värisen mekon ja mekkoa suojaavan, selästä napitettavan esiliinan. Hän veti mekon ja essun pään yli samalla kertaa. Laamapaita oli vähällä tulla mukana, mutta sai odottaa vuoroaan. Essukin oli äidin ompelema, vanhasta kankaasta kyllä, mutta siinä oli käden mahtuva tasku. Tytöllä oli tapana seurata vierestä, kun äiti purki loppuun käytettyjä vaatteita. Ehjistä paloista ommeltiin uusia, repaleiset joutivat matonkuteisiin, napit kerättiin erikseen. Tyttökin sai joskus leikata matonkuteita; leikkuuraudat olivat tavallista pienemmät, mutta siitä huolimatta tytön käsiin aivan liian rotevat.

Lattia oli täynnä raitamattoja. Niitä oli paljon enemmän kuin kotona ja silti niiden välistä näkyi harmaita lautoja. Kynnyksestä lähtevää muuriakin riitti vaikka kuinka kauas. Onkohan tämä nyt se sali? Tyttö tiesi koulun juhlasalin, mutta hän oli myös kuullut puhuttavan isojen talojen saleista. Seinänviertä kiersi penkkejä, joissa oli luukkuja kuin ulkohyysissä. Yhden luukun kansi oli auki ja sieltä pursui ulos hevosen länkiä ja riimuja ja kuolaimia.

Löiköhän Mieskin hevosia?

Pöydän kummallakin puolella oli pitkä penkki. Niihin ei voinut nojata, ne olivat selästä auki. Pöydän peräpäässä, seinäkellon alla, oli sanomalehtiä ja kaikenlaista muuta paperia ja toisessa päässä kaksi nurinpäin käännettyä kahvikuppia, pullavati ja sokeriklontteja lasikipossa. Kotona tyttö tapasi käydä salaa nakertamassa kankeilla pihdeillä suupalan valkoisesta sokeritopasta. Murusiahan siitä vain irtosi, mutta makealta nekin maistuivat. Hän tiesi tarkalleen, miten asettua vinosti kyljitysten, varpailleen, jotta ylettyi avaamaan keittiön klaffikaapin ja kurkottamaan sokerisakset topan takaa.
– No, älä ny siinä oriaale, tuu peremmälle, ethän sä mikää ujo flikka oo, isoon kakarasakin häjyynen.
Tyttö oli siirtynyt arasti keskemmälle lattiaa ja riisuutunut sitten Naisen käskystä uskaltamatta kysyä, miksi.

Vähän aikaisemmin tytön kotona oli soinut puhelin. Äiti oli lyönyt luurin kiinni ja käskenyt tytön lähteä heti krannitaloon, emännällä kuulemma oli asiaa. Äiti oli kuulostanut vihaiselta. Tyttö oli hätääntynyt, voi, oliko hän tehnyt jotakin pahaa, äidin pilkkumi oli vahingossa särkynyt, mutta sen jälkeen ei ollut mitään mennyt rikki. Äidin ilme oli ollut sellainen, että tyttö oli lähtenyt rutajamatta.

Aurinko helli paljaita sääriä ja käsivarsia. Tavallisesti tyttö pomppi koivukujan päästä päähän, mutta nyt jalat pysyttelivät kujan pinnassa. Kesäisestä vaatetuksesta huolimatta jalkoja ei tanssittanut. Äidin äänestä oli tarttunut jotakin tyttöön. Edes maantien ylittäminen ei tuntunut yhtä jännittävältä kuin tavallisesti. Tyttö kyllä vilkaisi ensin vasemmalle ja sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle. Vaikka ei hän niin ajatellut, vaan ensin Männistön kauppaan päin, sitten urheilukentälle päin ja sitten vielä kerran kauppaan päin. Fräntilän kauppa olisi kyllä ollut samalla suunnalla kuin Männistön kauppa ja lähempänäkin, mutta tyttö yritti olla piittaamatta siitä, siellä kun tapasi olla väkeä koolla ja Miehen ääni kuului aina kovimpana.

Tyttö tassutteli ojanpiennarta pitkin ja nipisteli pienillä sormillaan hapsulatvaisia heiniä arvuutellen itsekseen, tulisiko kukko vai kana. Katse tavoitti sormet. Tyttö pyyhkäisi niillä vaistomaisesti suupieltään. Onko teillä prunni palanu, oli Mies kerran kysynyt. Tyttöä oli nolottanut, koska hän ei ymmärtänyt, mitä Mies tarkoitti. Miten hän olisi voinut tietää, että palanut prunni on kuiva prunni! Ja sitä paitsi hänhän saunoi vaikka kuinka usein, varsinkin kesällä! Pieni saunatupa oli kaiken lisäksi hänen leikkimökkinsä, ainakin hänen mielikuvituksessaan.

Saunapolun varrella kasvoi leimukukkia. Niiden makeanpehmoinen tuoksu tarttui kummallisesti nenään ja pukuhuoneen avoimesta ikkunasta ylettyi poimimaan mustia viinimarjoja. Muut marjapensaat olivat puimaladon takana, mutta sinne tyttö ei mielellään mennyt yksin, paitsi kerran kun iso lapsijoukko juoksi pitkin peltoja keräämässä lentolehtisiä. Isot pojat halusivat ne kaikki, niissä kerrottiin Suomen olumpialaisista. Vaikea sana, tarkoitti kuulemma urheilukilpailuja. Kylän kentällä voi myös hypätä kolmiloikkaa ja korkeushyppytelineen rimaa voi nostaa ja laskea, ja siellä voi juosta kilpaa 60 metriä, vaikka kyllä he tapasivat juosta kilpaa myös koivukujalla.

Tyttö oli juuri työntämässä kypsänpunaista ahomansikkaa suuhunsa kun hän huomasi, että oli jo melkein naapuritalon kohdalla. Hengitys salpautui ja makea herkku unohtui kielelle. Tumma pilvi peitti hetkessä auringon ja puut näyttivät yhtäkkiä synkiltä ja pelottavilta. Tuulenpuuska pani ison kuusen soimaan, kuusen takana välähti, oliko siellä joku. Tytön vatsanpohjaan porautui ukkosen jyrinä. Pihaan päästyään tyttö pälyili ympärilleen kuin säikky haarapääsky. Silmät näkivät jo oven, mutta jalat eivät millään olisi halunneet kulkea sitä kohti.

– Voi, saanko minä tämän? Tytön sisältä livahti haltioitunut huokaus.
Sillä sekunnilla unohtui kaikki hänen ympärillään: kalsea ja pimeä porstua, miten häntä oli pelottanut avata kuistin ovi, miten puoliavoimen tupakamarin ovesta kuului Miehen kuorsaus. Harsinlangoilla ja nuppineuloilla yhteen kootut kangaspalat kasvoivat nelivuotiaan mielikuvituksessa Lumikin vitivalkoiseksi juhlamekoksi.

Nainen seisoi polvillaan tytön edessä ja otti mittoja edestä ja takaa ja kaulasta ja käsivarsista. Harsinlankoja ratkottiin ja uusia ommeltiin. Nainen mumisi kasvunvarasta nuppineula huulien välissä. Naisen käsien kosketus puistatti tyttöä. Kädet tuntuivat vihaisilta aivan samalla tavalla kuin äidin ääni puhelinsoiton jälkeen. Tyttöä palelsi.

– Tanttu on yhyren toisen flikan, son lähimain sun kokooses.
Taas tytön sisältä pusertui huokaus, tällä kertaa äänetön. Hän oli jo ehtinyt kuvitella valmiin mekon ylleen. Lyhythihainen, vyötäröltä rypytetty, pyöreä kaula-aukko, vohvelikangasta, oli Nainen sanonut, sitä on hyvä somistaa, brodeeraus etumuksessa, ristipistoin kirjomalla tai pujotuksin, punainen ruusuornamentti miehustassa sopii mainiosti, napit olalla tai niskassa, punaisia ruusuja, vähän vihreää sekaan, mahdollisesti keltaistakin.
– Pakko tulla palakinto maatalousnäyttelyys. Saakhon flikka sitte tanttunsa, passaa koon pualesta enskesänä. Sanat suhahtivat ulos tiukasti yhteen puristettujen huulien välistä. Huulissa oli kiukkua ja uhmaa. Naapuritalon täti tuntui kiltiltä ja pahalta samalla kertaa.

Tyttö muisti kyllä nytkin olla varovainen maantietä ylittäessään, mutta häntä juoksutti kotiin. Hän olisi halunnut kertoa äidille valkoisesta vohvelikankaasta ja punaisesta langasta, josta tulisi ruusuja, siitäkin huolimatta, että mekon saisi toinen tyttö. Mutta hän ei uskaltanut mainita asiasta. Äiti vaikutti niin kummalliselta. Eikä äiti kysynyt mitään.

Kommentarer inaktiverade för Vohvelimekko

Under Proosapalasia