Kategoriarkiv: Suomeksi

Hyvää Uutta Vuotta!

Lapsuudessani laulettiin – tai ilmeisesti veisattiin – vuoden vaihtuessa:

Vuosi vanha vaipui hautaan / riemuineen ja murheineen / ihmismieli puhkee nöyrään rukoukseen, kiitokseen. / Oi jos vuosi alkava /oisi Luojan siunaama.

80-luvulla kodissamme soi Abban Happy New Year:

It’s the end of a decade /In another ten years’ time
Who can say what we’ll find /What lies waiting down the line /In the end of eighty-nine.

Molemmat tekstit vetivät minua mollitunnelmaan, jossa eilinen ja huominen varjostivat nykyhetkeä. Pelkäsin yksinkertaisesti ajatusta siitä, mitä huominen toisi tullessaan.

Kolmanteen ikään ehtineenä olen tottunut Elämän Käden kosketukseen siinä määrin, että voisi puhua jonkinasteisesta elämän hyväksymisestä. Sitä paitsi tiedän vuorenvarmasti, että lähtölaskenta on jo alkanut. Saivartelija voisi väittää lähtölaskennan alkaneen jo syntymähetkellä, ainakin lineaarisen aikakäsityksen mukaan.

Kukapa ei olisi viivoittimen avulla piirtänyt janaa, jonka toiseen päähän merkitään nolla ja toiseen sata. Sillä tavalla katseltuna ihmisen elinaika on kuin Gaussin käyrä: keskellä on huippu, joka supistuu reunoja kohden. Eli lapsuus ja varhaisnuoruus ovat elämän odottamista ja vanhuus elämän lopettelua. Väliin jäävä osa on sitten sitä varsinaista elämää, josta nykyään harva selviää vammoitta.

Miten mitata aikaa niin, että se tuo mielekkyyttä elämän joka vaiheeseen? Miten punnita elämää?

Lineaarinen vuosilaskenta on kuin mittanauha, jossa sentit liittyvät sentteihin, kunnes nauha loppuu. Syklinen, jaksottainen aikakäsitys tuo vuosiin toisenlaista eloa. Kalenterivuoden voi nähdä sekä lineaarisena että syklisenä. Vuodenajat ovat muistutus elämästä: keväällä luonto herää talven alta eloon, kesä on kasvuaikaa, syksy korjuuaikaa. Ennen koin kaihoa syksyn alla, kuollut luonto muistutti liikaa ihmiselämän rajallisuudesta. Nykyään hyväksyn syksyn lepoaikana, koska luotan siihen, että talven takana odottaa kevät.

Kirkkovuosi havainnollistaa elämän kiertokulkua. Se alkaa Jeesuksen syntymästä, se käy läpi kärsimyshistorian ja koko luomiskertomuksen yhä uudelleen ja uudelleen. Minulle kirkkovuosi avaa koko elämän tarkoituksen.

Me synnymme, elämme ja kuolemme monella tasolla, jatkuvasti, koko elämämme ajan. Jotakin meistä irtoaa, jotakin uutta tulee tilalle. Olemme osa luomakuntaa, jonka laki ja järjestys koskevat myös meitä. On paradoksaalista huomata, että juuri tuo yhteenkuuluvuus tuo meille vapauden olla juuri sitä, miksi meidät on luotu.

Olkoon vuosi 2015 meille kaikille armollinen ja Luojan siunaama.

Kommentarer inaktiverade för Hyvää Uutta Vuotta!

Under Vuodenajat

Vohvelimekko

Tyttö riisui vaatteet yltään viereensä lattialle: laamapaidan, äidin vanhasta musliinileningistä ompeleman sammaleen värisen mekon ja mekkoa suojaavan, selästä napitettavan esiliinan. Hän veti mekon ja essun pään yli samalla kertaa. Laamapaita oli vähällä tulla mukana, mutta sai odottaa vuoroaan. Essukin oli äidin ompelema, vanhasta kankaasta kyllä, mutta siinä oli käden mahtuva tasku. Tytöllä oli tapana seurata vierestä, kun äiti purki loppuun käytettyjä vaatteita. Ehjistä paloista ommeltiin uusia, repaleiset joutivat matonkuteisiin, napit kerättiin erikseen. Tyttökin sai joskus leikata matonkuteita; leikkuuraudat olivat tavallista pienemmät, mutta siitä huolimatta tytön käsiin aivan liian rotevat.

Lattia oli täynnä raitamattoja. Niitä oli paljon enemmän kuin kotona ja silti niiden välistä näkyi harmaita lautoja. Kynnyksestä lähtevää muuriakin riitti vaikka kuinka kauas. Onkohan tämä nyt se sali? Tyttö tiesi koulun juhlasalin, mutta hän oli myös kuullut puhuttavan isojen talojen saleista. Seinänviertä kiersi penkkejä, joissa oli luukkuja kuin ulkohyysissä. Yhden luukun kansi oli auki ja sieltä pursui ulos hevosen länkiä ja riimuja ja kuolaimia.

Löiköhän Mieskin hevosia?

Pöydän kummallakin puolella oli pitkä penkki. Niihin ei voinut nojata, ne olivat selästä auki. Pöydän peräpäässä, seinäkellon alla, oli sanomalehtiä ja kaikenlaista muuta paperia ja toisessa päässä kaksi nurinpäin käännettyä kahvikuppia, pullavati ja sokeriklontteja lasikipossa. Kotona tyttö tapasi käydä salaa nakertamassa kankeilla pihdeillä suupalan valkoisesta sokeritopasta. Murusiahan siitä vain irtosi, mutta makealta nekin maistuivat. Hän tiesi tarkalleen, miten asettua vinosti kyljitysten, varpailleen, jotta ylettyi avaamaan keittiön klaffikaapin ja kurkottamaan sokerisakset topan takaa.
– No, älä ny siinä oriaale, tuu peremmälle, ethän sä mikää ujo flikka oo, isoon kakarasakin häjyynen.
Tyttö oli siirtynyt arasti keskemmälle lattiaa ja riisuutunut sitten Naisen käskystä uskaltamatta kysyä, miksi.

Vähän aikaisemmin tytön kotona oli soinut puhelin. Äiti oli lyönyt luurin kiinni ja käskenyt tytön lähteä heti krannitaloon, emännällä kuulemma oli asiaa. Äiti oli kuulostanut vihaiselta. Tyttö oli hätääntynyt, voi, oliko hän tehnyt jotakin pahaa, äidin pilkkumi oli vahingossa särkynyt, mutta sen jälkeen ei ollut mitään mennyt rikki. Äidin ilme oli ollut sellainen, että tyttö oli lähtenyt rutajamatta.

Aurinko helli paljaita sääriä ja käsivarsia. Tavallisesti tyttö pomppi koivukujan päästä päähän, mutta nyt jalat pysyttelivät kujan pinnassa. Kesäisestä vaatetuksesta huolimatta jalkoja ei tanssittanut. Äidin äänestä oli tarttunut jotakin tyttöön. Edes maantien ylittäminen ei tuntunut yhtä jännittävältä kuin tavallisesti. Tyttö kyllä vilkaisi ensin vasemmalle ja sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle. Vaikka ei hän niin ajatellut, vaan ensin Männistön kauppaan päin, sitten urheilukentälle päin ja sitten vielä kerran kauppaan päin. Fräntilän kauppa olisi kyllä ollut samalla suunnalla kuin Männistön kauppa ja lähempänäkin, mutta tyttö yritti olla piittaamatta siitä, siellä kun tapasi olla väkeä koolla ja Miehen ääni kuului aina kovimpana.

Tyttö tassutteli ojanpiennarta pitkin ja nipisteli pienillä sormillaan hapsulatvaisia heiniä arvuutellen itsekseen, tulisiko kukko vai kana. Katse tavoitti sormet. Tyttö pyyhkäisi niillä vaistomaisesti suupieltään. Onko teillä prunni palanu, oli Mies kerran kysynyt. Tyttöä oli nolottanut, koska hän ei ymmärtänyt, mitä Mies tarkoitti. Miten hän olisi voinut tietää, että palanut prunni on kuiva prunni! Ja sitä paitsi hänhän saunoi vaikka kuinka usein, varsinkin kesällä! Pieni saunatupa oli kaiken lisäksi hänen leikkimökkinsä, ainakin hänen mielikuvituksessaan.

Saunapolun varrella kasvoi leimukukkia. Niiden makeanpehmoinen tuoksu tarttui kummallisesti nenään ja pukuhuoneen avoimesta ikkunasta ylettyi poimimaan mustia viinimarjoja. Muut marjapensaat olivat puimaladon takana, mutta sinne tyttö ei mielellään mennyt yksin, paitsi kerran kun iso lapsijoukko juoksi pitkin peltoja keräämässä lentolehtisiä. Isot pojat halusivat ne kaikki, niissä kerrottiin Suomen olumpialaisista. Vaikea sana, tarkoitti kuulemma urheilukilpailuja. Kylän kentällä voi myös hypätä kolmiloikkaa ja korkeushyppytelineen rimaa voi nostaa ja laskea, ja siellä voi juosta kilpaa 60 metriä, vaikka kyllä he tapasivat juosta kilpaa myös koivukujalla.

Tyttö oli juuri työntämässä kypsänpunaista ahomansikkaa suuhunsa kun hän huomasi, että oli jo melkein naapuritalon kohdalla. Hengitys salpautui ja makea herkku unohtui kielelle. Tumma pilvi peitti hetkessä auringon ja puut näyttivät yhtäkkiä synkiltä ja pelottavilta. Tuulenpuuska pani ison kuusen soimaan, kuusen takana välähti, oliko siellä joku. Tytön vatsanpohjaan porautui ukkosen jyrinä. Pihaan päästyään tyttö pälyili ympärilleen kuin säikky haarapääsky. Silmät näkivät jo oven, mutta jalat eivät millään olisi halunneet kulkea sitä kohti.

– Voi, saanko minä tämän? Tytön sisältä livahti haltioitunut huokaus.
Sillä sekunnilla unohtui kaikki hänen ympärillään: kalsea ja pimeä porstua, miten häntä oli pelottanut avata kuistin ovi, miten puoliavoimen tupakamarin ovesta kuului Miehen kuorsaus. Harsinlangoilla ja nuppineuloilla yhteen kootut kangaspalat kasvoivat nelivuotiaan mielikuvituksessa Lumikin vitivalkoiseksi juhlamekoksi.

Nainen seisoi polvillaan tytön edessä ja otti mittoja edestä ja takaa ja kaulasta ja käsivarsista. Harsinlankoja ratkottiin ja uusia ommeltiin. Nainen mumisi kasvunvarasta nuppineula huulien välissä. Naisen käsien kosketus puistatti tyttöä. Kädet tuntuivat vihaisilta aivan samalla tavalla kuin äidin ääni puhelinsoiton jälkeen. Tyttöä palelsi.

– Tanttu on yhyren toisen flikan, son lähimain sun kokooses.
Taas tytön sisältä pusertui huokaus, tällä kertaa äänetön. Hän oli jo ehtinyt kuvitella valmiin mekon ylleen. Lyhythihainen, vyötäröltä rypytetty, pyöreä kaula-aukko, vohvelikangasta, oli Nainen sanonut, sitä on hyvä somistaa, brodeeraus etumuksessa, ristipistoin kirjomalla tai pujotuksin, punainen ruusuornamentti miehustassa sopii mainiosti, napit olalla tai niskassa, punaisia ruusuja, vähän vihreää sekaan, mahdollisesti keltaistakin.
– Pakko tulla palakinto maatalousnäyttelyys. Saakhon flikka sitte tanttunsa, passaa koon pualesta enskesänä. Sanat suhahtivat ulos tiukasti yhteen puristettujen huulien välistä. Huulissa oli kiukkua ja uhmaa. Naapuritalon täti tuntui kiltiltä ja pahalta samalla kertaa.

Tyttö muisti kyllä nytkin olla varovainen maantietä ylittäessään, mutta häntä juoksutti kotiin. Hän olisi halunnut kertoa äidille valkoisesta vohvelikankaasta ja punaisesta langasta, josta tulisi ruusuja, siitäkin huolimatta, että mekon saisi toinen tyttö. Mutta hän ei uskaltanut mainita asiasta. Äiti vaikutti niin kummalliselta. Eikä äiti kysynyt mitään.

Kommentarer inaktiverade för Vohvelimekko

Under Proosapalasia

Vapahtajan jalanjäljillä

Kotikylästäni lähti 50-luvulla iäkäs sisaruspari pyhiinvaellusmatkalle Israeliin. Tästä on muistona Israelin aukon nimeä kantava hakkuualue, matkarahat kun haettiin ajan tavan mukaan metsästä puita myymällä. Minuun heidän matkakertomuksensa jätti oman Israelin aukon – Pyhän Maan ikävän. Viime keväänä oma matkani viimein toteutui.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista … (Luuk.2:4)

Nasaret sijaitsee Galilean maakunnassa Israelin pohjoisosassa. Aluetta hallitsee Gennesaretin eli Galilean järvi, jonka ympäristössä on asuttu tuhansia vuosia ja jonne monet Raamatun kertomuksista sijoittuvat.  Jeesuksen koti oli järven pohjoispäässä ja sieltä käsin hän alkoi saarnata mm. Kabernaumin synagogassa (Luuk.4). Paikallisten kalastajien joukosta hän myös valitsi ensimmäiset opetuslapsensa.

Kun istuin aamuvarhain kalastusveneessä keskellä tyyntä, kuulasta järveä ja kun oppaamme esitteli Jeesuksen aikaisen pyöreän verkon ja vielä heitti sen veteen, koin siirtyväni ajassa kaksi vuosituhatta taaksepäin.  En melkein malttanut palata takaisin aikamatkaltani, niin minua kosketti ajatus siitä, että Jeesus oli liikkunut samoilla vesillä.

Raamattu kertoo, miten järvellä nousi äkkiä ankara myrsky, jonka Jeesus taltutti. Muistan miettineeni, miten se myrsky nyt niin yhtäkkiä voi nousta. Nyt selvisi sekin. Libanonin vuoristosta alkava Jordanin joki virtaa vuolaana Gennesaretin järven läpi kohti Kuolluttamerta. 200 metriä merenpinnan alapuolella sijaitseva järvi on vuorten ympäröimä ja kuin pussissa, joten varsinkin kesäisinä iltapäivinä itätuuli voi tosiaan yllättää raivokkuudellaan.

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle… (Matt. 5-7)

Gennesaretin järveen laskeutuvaa Autuuksien vuorta pidetään Vuorisaarnan mahdollisena pitopaikkana. Näin sieluni silmin tuon heinää ja luonnonkukkia kasvavan rinteen täynnä kuulijoita.  

Minä puhun heille vertauksin, koska he näkevät eivätkä kuitenkaan näe ja kuulevat eivätkä kuitenkaan kuule ja ymmärrä (Matt.13:13), Jeesus vastasi opetuslasten ihmetellessä Jeesuksen tapaa selittää asioita vertauksin. Oli riemullista todeta, miten Jeesuksen esimerkit tulivat lähiympäristöstä. Kalat ja kalastus olivat kaikille tuttua. Galilean maasto on paikoittain mäkistä ja rinteet jyrkkiä, joten pengerviljely on siellä tavallista. Kylväessä jyvät päätyvät joko viljavaan maahan, kivimuurille tai tallatulle rinteelle. Lammas taas voi helposti pudota kallionkielekkeeltä alas tai eksyä joukosta vaikeakulkuisessa maastossa. Sydän syrjähti monta kertaa seuratessani lampaiden tasapainoilua liukkailla kallioilla. Hyvä paimen pitää kuitenkin laumansa kasassa.

 Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois… (Luuk.22:42)

Getsemanen puutarha sijaitsee Öljymäellä, aivan Jerusalemin kupeessa. Siellä kasvaa ikivanhoja oliivipuita, joiden juurella kuvittelen Jeesuksen rukoilleen sinä yönä, jolloin hänet vangittiin. Puutarhahaudalla nauttimamme ehtoollinen vaiensi kielen ja herkisti mielen. Oli vain siunattu hetki, tässä ja nyt.

(Teksti on julkaistu Göteborgin ruotsinsuomalaisen seurakuntatyön jäsenlehdessä)

Kommentarer inaktiverade för Vapahtajan jalanjäljillä

Under Vapahtajan jalanjäljillä

Raamatun naisia. Tabita

Tabita on ainoa nainen koko Uudessa Testamentissa, josta käytetään nimeä opetuslapsi. Hänen on siis täytynyt toimia miesten rinnalla, kantaa vastuuta alkuseurakunnasta. Mikä hänet siihen työhön vei ja mitä hänelle sitten tapahtui? Mikä sai hänet murtumaan? Unettomat yöt? Yksinäisyys? Suru? Sairaus? Uupumus? Hänen tarinansa kiehtoo siksi, että hän vaikuttaa niin tutulta. Hän voisi olla kuka tahansa meistä: kohtalotoveri, sisar parin vuosituhannen takaa.

Raamattu kertoo myös aivan tavallisista ihmisistä, heidän arjestaan, iloistaan ja suruistaan. Monet heistä ovat miehiä, mutta mukaan mahtuu naisiakin. Luomiskertomuksen Eeva on kaikille tuttu. Yhtä tuttuja ovat Uuden Testamentin Martta ja Maria, Magdalan Maria sekä Maria, Jeesuksen äiti. Heidän lisäkseen voisi mainita tusinan verran muita keskeisiä naishahmoja. Yleensä Raamatun naiset kuitenkin huomioidaan kuin ohimennen, usein nimettöminä. Tabita on tällainen sivuhenkilö. Hänen elämäntarinansa on kahdeksan jakeen mittainen (Ap.t.9:36–43).

Tabita asui nykyisen Jaffan alueella. Arameankielisen nimen lisäksi hänellä on myös kreikankielinen nimi, Dorkas. Molemmat tarkoittavat gasellia. Gaselli tuo mieleen klassisesta Breakfast at Tiffany’s-elokuvasta tutun audreyhepburnimaisen pitkäsäärisen, karismaattisen naisen, joka on samalla sekä hauras että vahva. Gaselli tuo myös mieleen Vanhan Testamentin Laulujen laulun rakastavaiset. Voisiko olla niin, että Dorkas-niminen kreikkalainen nainen päätti seurata aramealaista rakastettuaan Jaffaan? Hän ehkä sanoi tälle kuten Vanhan Testamentin Ruut anopilleen: Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.

Tabitan toimeentulo vaikuttaa turvatulta, sillä hän teki paljon hyvää ja avusti köyhiä runsain määrin. Hänen perheestään Raamattu ei mainitse sanaakaan. Jospa Tabita leskeksi ja lapsettomaksi jäätyään otti seurakunnan perheekseen alkukristillisen tavan mukaisesti?

Tunnetun naisteologin Dorothee Söllen mukaan uskoa voivat lisätä muut Jumalan kohtaamisen alueet paitsi kärsimys: siinä usko Jumalaan voi korkeintaan säilyä. Raamattu puolestaan lupaa, että Jumala ei salli meitä kiusattavan yli voimiemme. Mikä kiusasi Tabitaa yli hänen voimiensa? Mikä sai hänen uskonsa horjumaan? Mikä oli se tuska, joka katkaisi hänen yhteytensä Jumalaan? Mikä sai hänet murtumaan? Teksti kertoo nimittäin, että Tabita sairastuu ja kuolee. Lähistöllä vieraileva Pietari haetaan kiireesti paikalle ja leskivaimot kerääntyivät hänen ympärilleen ja näyttivät itkien hänelle paitoja ja muita vaatteita, jotka Dorkas oli tehnyt ollessaan vielä heidän kanssaan.

En edes yritä arvailla, oliko Tabita kliinisesti kuollut vai oliko hän vain itseltään totaalisesti hukassa. Ehkä Pietarin onnistui paikallistaa tuskan pesäke hänen sielussaan, sillä nainen avasi silmänsä, ja nähdessään Pietarin hän nousi istumaan. Pietari ojensi hänelle kätensä ja auttoi hänet jalkeille.

Kuka auttaa auttajaa? Tai Tove Janssonin sanoin: Kuka lohduttaisi Nyytiä? Jokainen tarvitsee joskus lohduttajaa ja ymmärtäjää. Raamatun kertomuksista löytyy yllättäviä voimanlähteitä. Monet niistä ovat kuitenkin jääneet ainakin minulta täysin huomioimatta. Siteeraan toistamiseen Dorothee Sölleä: Miksi niin kauan työnnettiin syrjään, vaiettiin kuoliaaksi ja jätettiin huomioimatta se, mitä monet kertomukset paljastavat itsenäisesti toimivista ja kärsivistä naisista?

(Teksti on julkaistu Göteborgin ruotsinsuomalaisen seurakuntatyön jäsenlehdessä)

Kommentarer inaktiverade för Raamatun naisia. Tabita

Under Raamatun naisia, Suomeksi

Pelkäsin pimeyttä kunnes kohtasin sen

Sisälläni on vallinnut muutaman päivän ajan epämääräinen valmiustila. Pitikö minun jotakin, mitä, milloin? Olenko unohtamassa tärkeän syntymäpäivän? Deadline töissä? Tarkistan kalenterin, selaan syntymäpäiväkirjaa. Ei mitään erikoista. Kunnes yllättävän ja raivoisan siivousvimman keskellä tajuan: laitan paikkoja kuntoon huomisen edessä. Elokuun yhdeksästoista vuonna 1985 toi surun sydämeeni vuosikymmeniksi. Haava on nyt näköjään arpeutunut, vain sisäinen koodisto on siitä muistuttamassa. Jokin minussa taistelee vimmatusti elämän, huomisen, puolesta.

Jo ennen vuotta 1985 loppukesän haikeus tapasi hiipiä sisimpääni. Ajattelin silloin, että kevään lapsena vierastan syksyä. Vuoden 1985 jälkeen syksy tiesi lopullista elämästä luopumista. Talvea ei seuraisi kevät. Ilmeisesti en ollut koskaan oikein uskaltanut luottaa elämään.

Tänä kesänä säätiedotukset ovat menneet etupäässä pieleen. Enimmäkseen on luvattu sadetta ja sitten on kuitenkin paistanut. Tänäänkin. Istahdan välillä parvekkeelle ja vain olen. Annan ajatusten tulla ja mennä. Nautin kukkien hehkusta parvekkeella ja punastuvista pihlajanmarjoista pihassa.

Pelkäsin pimeyttä, kunnes kohtasin sen. Pimeydestä tuli ystäväni. Pimeydestä avautui ovi valoon. Ei toista ilman toista.

Jos elokuussa nykyisin jotakin kaihoan, niin se on sisätilojen ja ulkoilman yhtenäistä lämpötilaa, avointa ovea. Kunnes muistan nuoruusajan päiväkirjamerkinnän:

Muistathan ain/kun kylmä kiihtyy/ett jälkeen sen/taas kevät saa.

(M. Matusovski)

Kommentarer inaktiverade för Pelkäsin pimeyttä kunnes kohtasin sen

Under Kipupisteitä, Suomeksi, Vuodenajat

Gothia Cup ja siniristilippumme

Jokakesäinen nuorten jalkapalloturnaus Gothia Cup potkaistiin käyntiin eilen. 80 maata ja 80 lippua. Tänään Ruotsin radio/Sisuradio raportoi kuitenkin, että yksi oli joukosta poissa, nimittäin Suomen lippu. Paikalla ollut ruotsinsuomalainen oli ensin saanut selitykseksi, ettei heillä ole Suomen lippua ja myöhemmin, että lippu oli varastettu.

Kävin itse tänään lippusyynillä kameran kera. Ilmeisesti Suomen lippu oli jostakin löytynyt, koska se nyt liehui ylhäisessä yksinäisyydessään tankojonojen päässä, ilman lippunaapureita.

Yritin arvailla maiden keskinäistä järjestystä, mutta en saanut siitä mitään tolkkua. Suomen olisi pitänyt olla joko Tanskan (Danmark-Finland) tai Sveitsin (Suisse-Suomi) lähellä. Tiedustelin infodeskiltä, tuloksetta. Oli miten oli, en osta selitystä lippuvarkaudesta. Ainakin minun maalaisjärkeni mukaan jossakin pitäisi olla tyhjä tanko, jos siitä kerran on lippu karannut.

En puutu lippufiaskon syihin, koska en niitä tunne. Seurauksiin voin puuttua, koska ne tunnen. Ajattelen sitä suomalaista joukkuetta, joka pelasi jo avajaispäivänä, ilman sinivalkoista kannustusta. Ajattelen kaikkia Göteborgiin matkustaneita suomalaisia, jotka löytävät lippunsa muista erillään. Ajattelen muita turnaukseen osallistuvia ja heidän tukijoukkojaan, jota ihmettelevät, miksi yksi lippu liehuu erillään muista. Ajattelen kauhulla: entä jos sieltä puuttuu muitakin lippuja? Jos vaikka jokin etäinen, pieni maa ei liputakaan kansalaisilleen? Voin kuvitella, miltä niistä lapsista tuntuu.

Gothia Cup on lippujuhla. Tuulessa hulmuavat liput herkistävät mielen samalla kun ne luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kisajärjestäjillä on iso vastuu siitä, että kaikki tuntevat olevansa tervetulleita.

2012-07-18 lisäys. Ainakin kolme uutta lippua (Suomen lipun molemmin puolin) oli tänään ilmestynyt tankoihin. Eksoottisen näköisiä kaikki, kuten muutkin siinä jonossa liehuavat. Paitsi sitten tietysti oma tuttu sinivalkoisemme, joka kuitenkin näytti kantavan arvokkaasti sekä värinsä että paikkansa. Heja Finland!

We are the world, we are the children/we are the ones who make a brighter day/so lets start giving/there’s a choice we are making…

Kommentarer inaktiverade för Gothia Cup ja siniristilippumme

Under Kieli & identiteetti, ruotsinsuomalaisuus, Suomeksi, Suomibrändi

Sevrige och Soumi

Rubriken ändrad från Routsi och Soumi 30/6. Tack för den lysande idén, Tarmo!

Finnkampen kämpas i Göteborg i år. Arrangören skyltade med annonsen i Göteborgs-Posten idag .

Felskrivningen kan vara just det: ett olycksfall i arbetet. Eller så handlar det om en så kallad göteborgsvits. Sportjargong? Oavsett vilket så skrattar jag inte. Det finns ca 30 000 sverigefinländare i Göteborg. Jag är säker på att de inte skrattade heller när de såg annonsen i morse.

Sverige och Finland var ju trots allt sambos i över 600 år. Och Sverige är känt för att genom århundraden ha kämpat till den sista finnen. Hakkapeliitta!

Jag orkar varken argumentera för/emot eller ge en lektion i historia.

Finland heter Suomi. Och inget annat. Även i sportsliga sammanhang.

6 kommentarer

Under Norden, Språk & identitet, Suomibrändi