Lapsuudessani laulettiin – tai ilmeisesti veisattiin – vuoden vaihtuessa:
Vuosi vanha vaipui hautaan / riemuineen ja murheineen / ihmismieli puhkee nöyrään rukoukseen, kiitokseen. / Oi jos vuosi alkava /oisi Luojan siunaama.
80-luvulla kodissamme soi Abban Happy New Year:
It’s the end of a decade /In another ten years’ time
Who can say what we’ll find /What lies waiting down the line /In the end of eighty-nine.
Molemmat tekstit vetivät minua mollitunnelmaan, jossa eilinen ja huominen varjostivat nykyhetkeä. Pelkäsin yksinkertaisesti ajatusta siitä, mitä huominen toisi tullessaan.
Kolmanteen ikään ehtineenä olen tottunut Elämän Käden kosketukseen siinä määrin, että voisi puhua jonkinasteisesta elämän hyväksymisestä. Sitä paitsi tiedän vuorenvarmasti, että lähtölaskenta on jo alkanut. Saivartelija voisi väittää lähtölaskennan alkaneen jo syntymähetkellä, ainakin lineaarisen aikakäsityksen mukaan.
Kukapa ei olisi viivoittimen avulla piirtänyt janaa, jonka toiseen päähän merkitään nolla ja toiseen sata. Sillä tavalla katseltuna ihmisen elinaika on kuin Gaussin käyrä: keskellä on huippu, joka supistuu reunoja kohden. Eli lapsuus ja varhaisnuoruus ovat elämän odottamista ja vanhuus elämän lopettelua. Väliin jäävä osa on sitten sitä varsinaista elämää, josta nykyään harva selviää vammoitta.
Miten mitata aikaa niin, että se tuo mielekkyyttä elämän joka vaiheeseen? Miten punnita elämää?
Lineaarinen vuosilaskenta on kuin mittanauha, jossa sentit liittyvät sentteihin, kunnes nauha loppuu. Syklinen, jaksottainen aikakäsitys tuo vuosiin toisenlaista eloa. Kalenterivuoden voi nähdä sekä lineaarisena että syklisenä. Vuodenajat ovat muistutus elämästä: keväällä luonto herää talven alta eloon, kesä on kasvuaikaa, syksy korjuuaikaa. Ennen koin kaihoa syksyn alla, kuollut luonto muistutti liikaa ihmiselämän rajallisuudesta. Nykyään hyväksyn syksyn lepoaikana, koska luotan siihen, että talven takana odottaa kevät.
Kirkkovuosi havainnollistaa elämän kiertokulkua. Se alkaa Jeesuksen syntymästä, se käy läpi kärsimyshistorian ja koko luomiskertomuksen yhä uudelleen ja uudelleen. Minulle kirkkovuosi avaa koko elämän tarkoituksen.
Me synnymme, elämme ja kuolemme monella tasolla, jatkuvasti, koko elämämme ajan. Jotakin meistä irtoaa, jotakin uutta tulee tilalle. Olemme osa luomakuntaa, jonka laki ja järjestys koskevat myös meitä. On paradoksaalista huomata, että juuri tuo yhteenkuuluvuus tuo meille vapauden olla juuri sitä, miksi meidät on luotu.
Olkoon vuosi 2015 meille kaikille armollinen ja Luojan siunaama.
helivandervalk 